Lakiesitys työttömyysturvan aktiivimallista lähtee lausuntokierrokselle tällä viikolla, uutisoi Helsingin Sanomat. Tässä mallissa työttömyysturvaa heikennetään asteittain jos työtön ei saa ainakin osa-aikaista työtä tai osallistu aktivointitoimenpiteisiin. Viime viikon perjantaina lausuntokierrokselle lähti tämän esityksen sisarmalli, jossa esitetään että työttömän tulee hakea tiettyä määrää työpaikkoja pysyäkseen työttömyysturvassa kiinni. Tällä hetkellä puhutaan että työnhakijan pitäisi tulevaisuudessa hakea vähintään 12 työpaikkaa kolmessa kuukaudessa. Suuri osa oppositiosta, monet työttömien järjestöt ja palkansaajajärjestöt vastustavat mallia.

Nyt ihan oikeasti.

Monella työnhakijalla keinahtaa kohta kuppi nurin. Syynä ei ole se, että yhden paikan hakeminen viikossa olisi liian iso ponnistus. Syynä on asenneilmasto, jota tällaiset esitykset viestivät - peräti asenneongelma, jota hallitus ruokkii minkä ehtii.

Asenneongelman ytimessä on vanhanaikainen suhtautuminen työnhakuun. Työnhaun tehokkuutta mitataan määrässä, ei laadussa, vaikka mitkään tutkimukset eivät osoita että sadan huonosti kohdennetun hakemuksen lähettäminen olisi tehokkaampaa kuin viiden kohdennetun hakemuksen.

Lisäksi rivien välistä voi lukea että työttömyystilastojen karun todellisuuden takana on hallituksen mielestä työnhakijoiden laiskuus.

Ajatellaanpa että otettaisiin samanlaiset mittarit käyttöön työelämässä. Työntekijälle kerrottaisiin, että pitääkseen työpaikkansa hänen tulee lähettää kymmenen sähköpostia päivässä. Millaisia sähköposteja, ja kenelle? Ei sillä niin väliä. Kunhan määrä on riittävä, saat pitää statuksesi ja palkkasi.

Tuntuisi absurdilta, vai mitä? Miksi käytännössä samansisältöinen esitys sitten voi olla hallituksen ehdotus työttömien aktiivisuuden mittariksi?

Vastaus on karu, mutta jonkun on sanottava se ääneen: hallitus ei kohtele työnhakijoita aikuisina ihmisinä. Lisäksi hallituksen käsitys työnhausta ja työmarkkinoista on vanhentunut jo kauan aikaa sitten.

Nykyään työpaikkaa ei saada lähettämällä riittävän monta hakemusta, vaan perehtymällä ensin siihen mitä itse haluaa tehdä ja millaisessa ympäristössä, päivittämällä oman osaamisen, lähestymällä kiinnostavia työnantajia suoraan ja auttamalla omia verkostoja jotta uskaltaa pyytää niiltä apua sitten kun itse tarvitsee tsemppiä työnhakuun.

Hallituksen esitys ei kannusta mihinkään yllämainituista askeleista, vaan tarjoaa keppiä jos työnhakija ei onnistu tehtailemaan riittävää määrää näennäishakemuksia. Uusi malli ei kuulemma aiheuta kustannuksia. Entä kaikki se aika jonka työnhakijat joutuvat tuhlaamaan huonosti kohdennettujen hakemusten laatimiseen? Jos hallitus ei pidä työnhakijoita fiksuina, tuottavina yhteiskunnan jäseninä, ei tätä ajan tuhlausta varmaan nähdä kustannuksena.

Silti, hallituksen pitäisi varmaan edes tunnistaa kustannukseksi kaikki työaika jonka työnantajat joutuvat uhraamaan huonosti kohdennettujen hakemusten lukemiseen? Monet yrittäjät ovat jo ehtineet tokaista että eivät enää taida ilmoittaa avoimia työpaikkoja jos lakiesitys menee läpi, koska pakon edessä tehtyjen muka-hakemusten määrä kasvaa varmasti. Työllisyyttä lisääväksi tarkoitettu uudistus voi siis johtaa työpaikkailmoitusten ja rekryhalujen vähenemiseen.

Mitä tahansa näille esityksille tapahtuukin, toivoisin hallituksen harkitsevan uudelleen perustavanlaatuisia käsityksiään työmarkkinoista, työnhausta ja työttömistä ihmisistä. Näistä pohjaoletuksista löytyisi paljon enemmän korjattavaa kuin lähetettyjen työhakemusten määrästä.