Koskaan ei ole liian myöhäistä, vai onko sittenkin? Uusista mahdollisuuksista ja unelmien tavoittelemisesta saatetaan antaa nykyisessä Instagram-maailmassa liiankin ruusuinen kuva. Olen pohtinut alanvaihtoon liittyviä asioita viime aikoina monelta eri kantilta ja kuullut monenlaisia tarinoita – kaikki erilaisia.

Usein alanvaihtajana esitellään henkilö, joka kyllästyi kovaan liike-elämään ja ryhtyi joogaopettajaksi, tai tehdastyöläinen, joka joutui karusti irtisanotuksi ja kouluttautui sen jälkeen lähihoitajaksi. Lehtiä lukiessa nuo vaihtoehdot tuntuvat olevan pinnalla. Joogaopettajan ammatti kuvastaa tietynlaista vapautta, kaukokaipuuta ja rentoutta, vaikka varsinkin yrittäjänä työ voi olla hyvin rankkaa ja epävarmaa. Lähihoitajaksi kouluttautuminen taas mielletään usein järkiratkaisuksi. Alalla riittää ainakin töitä, vaikka palkka ei olekaan korkea.

Syitä alanvaihdolle on monia. Usein viimeinen sysäys tulee vasta pakon edessä, jos töitä ei omalta aiemmalta alalta löydy tai ainakin niiden löytyminen on erittäin vaikeaa. Välillä uudelle uralle ajaa muutoksenhalu, uteliaisuus ja turhautuminen aiempaan työhön. Toiset lähtevät reippaasti kokeilemaan uutta suuntaa, vaikka sitten joogaopettajana, ja irtisanoutuvat vanhasta työpaikastaan.  

Aina ei edes tarvita uutta koulutusta, ainoastaan rohkeutta ja roppakaupalla onnea. Toinen ala ja ura saattaa alkuun vaikuttaa huomattavasti vanhaa työpaikkaa houkuttelevammalta, sopivammalta, kiehtovammalta ja töitäkin näyttäisi olevan enemmän tarjolla. Joskus odotukset kohtaavat ja uudella alalla jatketaan innolla, toisinaan taas joudutaan pettymään. Tavallisesti käy jotain siltä väliltä. Rohkeuden ja uskon rinnalle kannattaa tuoda realismia.

Jos käy hyvä tuuri, voi hieman vahingossa päästä uudella alalla mukaan kiinnostavaan projektiin ja yrittää alanvaihtoa sitä kautta. Itselleni kävi näin. Olin jo huomannut, että urani kielialalla oli taputeltu läpi ja tarvitsin jotakin uutta. Olen aina ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, taustojen selvittelystä ja ihmisten neuvomisesta, joten HR-ala kuulosti minulle sopivalta. Pääsin mukaan haasteelliseen henkilöstöhallinnon projektiin. Pesti oli määräaikainen, mutta opin 1,5 vuoden aikana paljon. Opin asioista myös oman projektini ulkopuolelta seuraamalla muita työntekijöitä ja halusin jatkaa pidemmälle henkilöstöhallinnon alalla.

Pidin tärkeänä, että hankkisin jonkinlaisen teoreettisen pohjan uudelta alalta, joten kävin työn ohessa henkilöstöpäällikön koulutuksen Markkinointi-instituutissa. En ole kuitenkaan niin vakuuttunut siitä, että opiskelu kannattaa aina. Joskus opintoja saattaa olla liikaakin ja kaikkea ei edes kannata ansioluettelossa mainita. Aikuisena kannattaa miettiä, voiko opiskella jotakin konkreettisesti työhön kuuluvaa ja mieluummin työn ohessa. Työkokemus on se, jota arvostetaan enemmän ja itsekin koen oppineeni todellisissa tilanteissa niin paljon enemmän. Toki joillakin aloilla ei voi toimia ilman tiettyä koulutusta.

Seuraavaksi lähdin rohkeasti hankkimaan lisäkokemusta uudelta alaltani – Budapestiin. Palkan takia sinne ei kannattanut lähteä, mutta positio kiinnosti kovasti. Kaiken kaikkiaan sain lisää hyödyllistä HR-generalistin työkokemusta. Lisäksi pääsin tukemaan Ranskassa olevia työntekijöitä ja puhumaan ranskaa (minulla on aikaisemmasta elämästäni ranskan maisterin tutkinto). Nyt olen kuitenkin taas siinä tilanteessa, että etsin töitä. En ole kuitenkaan katunut, että lähdin uudelle uralle. HR-alalla on paljon työpaikkoja, mutta myös paljon kilpailua. Ala kiinnostaa yhä kovasti. Mielestäni voin käyttää HR-alalla hyvin vahvuuksiani ja opiskelen koko ajan itsenäisesti lisää.  Helppoa ja ruusuista alanvaihto ei kuitenkaan ole ollut.

Paljon puhutaan siitä, että nuorena uran aloittaminen ei ole helppoa, mutta helppoa ei ole myöskään vaihtaa alaa keskellä uraa. Sitkeä ja ahkera pitää olla, ja keski-ikäisenä osaa paremmin miettiä työmarkkinoiden vaatimuksia, jotka toisaalta muuttuvat koko ajan.  

Mielestäni monet yritykset saattavat katsoa epäilevästi henkilöä, joka on hypännyt alalta aivan toiselle vasta kypsemmällä iällä.  Rohkeutta ja normeista poikkeamista ei arvosteta tarpeeksi. Jollain tavalla odotetaan, että työntekijät pysyisivät samalla tiellä vuodesta toiseen, vaikka naistenlehdissä ja elämäntaidon oppaissa kannustetaankin toimimaan ihan toisin.

Voisi kuvitella, että uralla muutossuunnan tehneillä on tuoretta motivaatiota jäljellä. Jos vaihtaa alaa vaikkapa nelikymppisenä, saattaa hyvinkin olla työuraa jäljellä vielä melkein 30 vuotta.  Erilaisuutta ja rohkeita muutoksia pitäisi arvostaa enemmän ja antaa mahdollisuuksia. Alaa vaihtanut työntekijä on myös valmis työelämässä väistämättä eteen tuleviin muutoksiin, uuden oppimiseen ja epävarmuuteen.

Kumouksen vieraskirjoittaja Katju Helminen on ranskaa pääaineenaan lukenut FM, joka asuu Helsingissä. Katju on alanvaihtaja, joka on ennen HR-uraansa työskennellyt mm. matkailu- ja käännösalalla. Katjulla on myös henkilöstöpäällikön tutkinto Markkinointi-instituutista.